Olen pari viimeistä päivää itkenyt hiljaa silloin kun kukaan ei ole näkemässä, ihan pienistä asioista. Kuivannut vaivihkaa kyyneleitä ja mennyt jatkamaan sitä mitä olinkaan tekemässä. Olen myös kiljunut kurkku suorana teinillemme hänen yrittäessä tuoda autoon yli äyräiden mennyttä bensakanisteria. Tästä toivuttuani soitin Jarille ja pyysin anteeksi (toki olin pyytänyt anteeksi tätä ennen jo lapseltani) jos joku lie minut tunnistanut ja ajatellut hänen vaimonsa seonneen. Onneksi nämä päivät ovat harvassa. Mutta tiedättekö sen tunteen kun tuntuu että monta asiaa kasaantuu kerralla päälle, ja yrität pitää kaikista langoista kiinni siinä onnistumatta?
Miska vaihtoi alkuviikosta toiseen lastensuojeluyksikköön, ja stressaan sitä enemmän kuin ehkä ymmärränkään. Syyt vaihtoon ovat edellisessä paikassa ja olen nyt luottavaisin mielin uuden paikan suhteen. Stressaan kuitenkin kaikkea mahdollista, sitä miten hän joutuu aloittamaan siellä kaiken alusta, kertomaan samat asiat väsymykseen saakka, tutustumaan uusiin ihmisiin, aloittamaan taas uudessa koulussa. Ja lapsi itse ei ole moksiskaan. Stressaan siis ihan turhaan. Miska osti itselleen myös mopon, ja totta kai mielessä on kaikki kauhukuvat myös siihen liittyen. Tai kun ukki osti pienille pihapiiriin mönkijän. Pitäis antaa vaan lasten kasvaa ja irtaantua.
Sormuksien tilauksia on tullut ihanan paljon, mutta toki tämä tuo omat haasteensa kaikesta selviytymisestä, aikataulujen, lapsenhoidollisten ja vapaa-ajan tasapainottelun myötä.
Pienimmät viettivät synttäreitään, Otso kaverinsa kanssa tramppaparkissa ja Miina Hoplopissa parhaan ystävänsä kanssa. Stressasin sitäkin, kun emme järjestäneet suurempia juhlia. Lapset olivat onnellisia tästäkin, joten minä tein asiasta turhaan ongelman. Kun osaisikin vaan antaa olla ja mennä vähän sillä tavalla ”go with the flow” -tyylillä.
Selailen Instagramia ja joka puolella vilisee onnellisia kasvoja. En voi kuitenkaan tietää mitä kaikkea surua ja tuskaa he saattavat kätkeä. Saatamme ihailla ihania sisustuksia, ja iloisia lapsia uusissa vaatteissa, tai seesteisiä lomakuvia joissa koko perhe poseeraa. Tunnen pienen piston sisälläni sillä tuntuu että omaa Vuoden äiti -titteliä voisi taas kiillottaa. Itse kannoin tänään pienimmän lapsista kiljuvana trampoliinilta johtuen hänen huonosta käytökseen ja mietin että tästä on seesteiset Instagramin perhepotretit kaukana.
Sama pikku heppu tuli vähän myöhemmin näyttämään tekemäänsä kotia karvamadolle, ja sain ihanan mehuviiksipusun ohikulkumatkalla. Neiti puolestaan sai synttärilahjaksi ystävältään shampoota ja luomukuorintavoidetta. Läträttiin sitä yhdessä ja ihasteltiin sen jälkeen sileitä mahojamme. Mietin kun vaan nämä hetket voisin pullottaa ja muistella niinä hetkinä kun otan vastaan maailman tyhmimmän äidin titteliä tai väistelen kaukosäätimen ilmalentoa. Äitiys on kasvamista, joustamista, rakastamista. Virheitä, niistä oppimista, luopumista, stressiä ja iloa. Mielessä kaikuvat Miskan uuden paikan johtajan sanat: ”Muistathan olla myös armollinen itsellesi, sillä sinä olet parhaasi tehnyt”. Niin. Se on kyllä niin totta. Ja se riittää.
-Lotta-
