Moikka, olen Lotta, kolmen lapsen äiti, vaimo, työntekijä ja osa-aikainen yrittäjä. Tosin tekijä olisi mielestäni kuvaavampi sana. Intohimoni on hyvinvoinnin parissa, autan ihmisiä voimaan paremmin. Vapaa-aikaani vietän perheen ohella voimanoston parissa, mitä teen omaksi ilokseni. Ehkäpä vielä jonain päivänä enemmän myös tavoitteellisesti, tällä hetkellä sen suhteen on vielä henkisellä puolella työstämistä. Voisi sanoa että eletään melkoisia ruuhkavuosia ja pysähtyminen hetkessä on taito mitä joutuu välillä muistelemaan. Oman osansa tähän kiljusten herrasväkeen tuo myös meidän Pantteri Von Kainaloinen, kissa joka toimii jokaisessa tilanteessa kissalle hyvin epätyypillisellä tavalla. Samaa ei voi sanoa lapsista, he toimivat jopa kadehdittavan lapsellisella tavalla, kainalopierut ja itkupotkuraivarit kuuluvat perussettiin.

Ajatus blogin kirjoittamisesta lähti minulta. Olen aina tykännyt laittaa ajatuksia ylös, mutta tehnyt sitä vain omaksi ilokseni. Kysyin miestäni Jaria mukaan, ja ihmeekseni hän suostui. Jari tukee minua usein hulluimmissakin päähänpistoissa, mutta tämän hän totesi itsekin olevan hyvä idea. Uskon että on mukavaa tehdä jotain yhdessä, yhteinen aika tässä hullunmyllyssä on välillä aika tiukassa. Voihan myös olla että tämä toimii parisuhdeterapiana tarvittaessa. Ajattelen tätä myös matkana itseeni, ja aion ottaa tästä kaiken (ilon) irti. Toivottavasti myös sinä viihdyt tekstien parissa ja saat näistä jotain myös itsellesi.

__________________________________________________________________________

Minä olen Jari, Lotan aviomies, yrittäjä, myyjä ja kolmen lapsen isäpuoli.
Ajatus tähän blogiin tosiaan tuli Lotalta, ja ensi kuulemalta se vaikutti hyvältä ajatukselta. Olin väärässä.

Itselleni on helvetin vaikeaa kirjoittaa itsestäni mitään muiden luettavaksi. Suoraan sanoen suurin osa bloggareista vaikuttaa joko huomiota kerjääviltä itsesäälissä rypijöiltä tai sitten kulissia rakentavilta, huomiota kerjääviltä Elämä on ihkuu -tyypeiltä, enkä tahdo antaa itsestäni sellaista kuvaa. En aio jeesustella enkä kaunistella asioita, eikä se elämä aina ihanaa ole. Enkä taatusti tule koskaan kirjoittamaan kuinka ihanalta ja ajattomalta Linnea von Shutterströtterin suunnittelema Haiku-matto näyttää meidän olohuoneessamme (ellei joku sitten maksa siitä rutkasti, jolloin olen valmis kutsumaan sitä ihanan ja ajattoman lisäksi myös elegantiksi ja hurmaavaksi).

Perheessämme sattuu ja tapahtuu, eikä ihme: meidän aikuisten lisäksi meillä asustaa kolme mainiota naperoa ikävuosiltaan 6, 8 ja 13 sekä yksi karvapallo, Pantteri, jonka iästä ei ole tietoa. Suurin osa ajasta on tietysti kiireistä arkea, tasapainoillaan työn, koulun, eskarin, parkourin, tanssin, läksyjen ja kaikkien muiden mahdollisten välillä, mutta jokaiseen päivään mahtuu upeita hetkiä: tällä viikolla on muun muassa otettu askel lukemisen mahtavaan maailmaan pienimmäisen kanssa sekä etsitty vastausta siihen kuka on Pauli Sienistö (presidenttimme, tietysti).

En tiedä yhtään mitä odottaa blogin kirjoittamiselta, mutta puolisoni tuntien saamme aikaan ainakin reilusti naurua sekä vähintään yhtä paljon hammastenkiristystä vertaillessamme näkökulmiamme aiheisiin. Monista asioista ajattelemme hyvin samalla tavalla, mutta monissa asioissa olemme kuin yö ja päivä. Itse esimerkiksi saatan ahdistua tällaisesta kirjoittamisesta ja tahtoisin miettiä julkaisua hyvinkin pitkään, kun Lotta taas kerkeää painaa julkaise-nappia enempiä stressaamatta jo ennen kuin minä ehdin kolmea kirjainta kirjoittaa. Minä taas en näe ongelmaksi sitä, että matossamme on nyt kolmen sentin kokoinen kaksi astetta tummempi kohta kissamme kannettua siihen murusen Shebaa, kun taas Lotan reaktiosta olisi voinut kuvitella talon olevan tulessa. Ja ei, se ei ollut Linnea von Shitterstrutterin suunnittelema ihana Haiku-matto