Jari:
Vuonna 2019 itsenäisyys on itsestäänselvyys. Meitä nuorempi sukupolvi tuskin edes tietää mitkä tapahtumat johtivat reilu sata vuotta sitten siihen että julistauduimme itsenäiseksi, kuinka sen jälkeen suomalaiset tappoivat toisiaan veljessodassa tai sitä, kuinka Suomen kansa taisteli talvi- ja jatkosodassa säilyttääkseen itsenäisyytensä.
Isoisäni vielä eläessä olin itse piittaamaton nuori, joka mieluummin juoksi tyttöjen perässä kuin kuunteli vanhuksen tarinoita. Ei ukkini sodasta juuri puhunut, mutta olisi varmasti kertonut enemmän jos vain olisin tajunnut kysyä.
Ukkini pukeutui kesät talvet villapaitaan. Lapsena ja nuorena tuo tapa huvitti, kunnes aikuisiällä vanhojen kirjeiden perusteella tajusin syyn: hän oli rintamalla hytistyään päättänyt ettei hänellä olisi enää koskaan kylmä.
Isän puolen isovanhempani olivat Karjalan evakkoja. Sodan jalkoihin jäivät talot, karjat, maat pitäen sisällään kilometritolkulla rantaviivaa, kaikki. Kahden itsetehdyn puuarkun sisään mahtui koko jäljelle jäänyt omaisuus. Ukkini haavoittui sodassa. Silti en kuullut koskaan heidän valittavan puutteesta.
Toinen noista arkuista on nykyisin olohuoneessani muistuttamassa siitä, että vaikka kuinka työstressi painaa päälle, lapset kiukuttelevat, päähän koskee tai kiristää, niin itse asiassa kaikki on varsin hyvin.
Lotta:
Viime perjantaina vietimme Suomen Itsenäisyyspäivää. 102 vuotta tuntuu melkoiselta ajanjaksolta, kuitenkin kaikkeen suhteutettuna kyseisistä tapahtumista on hirveän lyhyt aika.
Kutsuimme ystäviä katsomaan Linnan juhlia kanssamme mutta (jokusen viinipullon jälkeen) täytyy sanoa että suurin osa vieraiden kättelyistä meni minulta harmikseni ohi. Ilmeisestikin itse harrastin Linnan juhlien teeman mukaista yhteiskunnallista keskustelua niin intensiivisesti.
Viinillä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta siihen että liikutuin veteraanien tarinoista. On vaikea kuvitellakaan mitä he ovat joutuneet kestämään. Ei ole kohta heitä enää meille kertomaan noista ajoista ja muistuttamaan meitä siitä että itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys.
Viime päiväni ovat täyttäneet omat arjen sankarini, lapset tulivat eilen kaikki kotiin, pienet isältään ja Miska siskoni perheen luota. Miina oli eilen illasta viettämässä ystävänsä kaverisynttäreitä ja sillä aikaa leivoimme Otson kanssa joulutorttuja ja laitettiin kuusi. Jarin kanssa vietimme laatuaikaa viikonloppuna, lauantaina nousimme sängystä vasta kahdelta (melkein iski jo paniikki että päivä on pilalla!) ja loppupäivä meni katsoessa supersankareita Arrowissa. Eilen pääsin myös pitkästä aikaa treeneihin, kun vihdoinkin alkaa tuntua kaiken sairastelun jälkeen siltä että olen taas omassa kehossani.
Tänään päivä on mennyt aamusta iltaan koulutuksen ja ilta onneksi rakkaiden parissa. Mitähän elämämme olisikaan nyt ilman heitä, jotka mahdollistivat itsenäisyyden. Kiitollinen.