Lapset ovat joka toinen viikonloppu isällään. Tämä alkuun tuntui minusta sydäntäraastavalta, ja avioeron jälkeen tuntui että olen epäonnistunut myös äitinä. Nyt näistä ajoista ja tunteista on kulunut jo vuosia, ja olen oppinut olemaan armollisempi itselleni ja nauttimaan myös omasta vapaa-ajasta.
Ne viikonloput kun lapset ovat meillä pyritään keskittymään yhteiseen tekemiseen. Arkena on niin kiire, että yhteinen aika jää liian vähälle. Yleensä lähdemme maalle missä on Jarin kotipaikka (ja meillä siinä vieressä vanha rintamamiestalo), mutta nyt on mennyt pari viikonloppua kaupungissa.
Tämä viikonloppuna tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Joulumieli on kadoksissa esikoisen kanssa käytyjen kriisien vuoksi, ja useampi päivä on mennyt niissä merkeissä. Eilen vietimme pitkästä aikaa laatuaikaa esikoisen kotiarestin vuoksi, ja huomasin miten vähän ollaan yhdessä tehty asioita ja miten tarpeeseen se tuli. Olisi mukavaa viettää tuollaisia päiviä useamminkin, mutta teiniä itseään ei paljoa kotona näy. Lähestyvä 14-vuoden ikä tuo kipuilua aikuisten maailman ja äidin tarpeen välille, ja välillä ehkä itselläkin unohtuu miten kyse on vielä kuitenkin lapsista. Tänä viikonloppuna on ollut siis myös peiliin katsomisen paikka.
Varmaan esikoinenkin oli vilkaissut peiliin kun oli tällainen lasiin pakattu anteeksipyyntö ilmestynyt limeveden kyljessä:
Tänään päivä on mennyt vauhdikkaasti, aamulla kävin pelaamassa jalkapalloa. Joukkueet olivat melko tasaväkisiä, nimittäin vanhemmat vastaan lapset.
Pallon potkinnan tiimellyksessä reväytin takareiteni ja myöhemmin illalla koin vaarallisia hetkiä mieheni levittäessä Ice Poweria 😀
Huomenna vielä työpäivä ja sen jälkeen kaivatulle joululomalle. Hyvää joulua kaikille!
– Lotta-
