Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Viikonpäivät menevät sekaisin, tukasta puhumattakaan. Kalsarit ja villasukat ovat loistava vaatekerta riippumatta siitä olenko vapaalla, teenkö töitä vai toiminko kotiopettajattarena.
Kaikki on tällä hetkellä varsin hyvin. Uusi yritystoiminta on starttaamassa, ullakkoa ollaan tyhjennetty huoneiden edestä, ja mikä parasta, saatiin vanhin lapsista yhdeksi yöksi kotiin.
Isoimman lapsen viimeisin kotona oleminen päättyi karkaamiseen, mistä kaikki lastensuojelulliset prosessit käynnistyivät. Kaikki 5 olemme olleet viimeksi yhdessä tammikuussa. Luulen että meitä kaikkia jännitti vähän. Lasta varmaan se, miten me suhtaudumme häneen ja minua se, osaanko olla höösäämättä. Ja valehtelisin, jos väittäisin etten olisi tarkistanut ensimmäisenä aamulla näkyykö lapsen varpaat peiton alta. Näkyi, joten huokaisin helpotuksesta ja kömmin viereen ja halasin kovasti. Sain vastauksena normaalin teinimurahduksen, että mee mutsi nyt pois siitä.
Kaikki oli kuin ennen. Tai jopa paremmin, koska lapsi oli levollisempi, terveemmän näköinen ja puuhasteli koko ajan jotain. Keskustelimme paljon, ja olenkin kiitollinen löytämästämme keskusteluyhteydestä minkä tämän kaiken keskellä olemme saavuttaneet. Ja minä olen oppinut kuuntelemaan. Heippojen sanominen seuraavana päivänä oli ihan yhtä tuskallista kuin olin pelännytkin, mutta onneksi helpotti tieto siitä että ensi viikolla taas tavataan.
Muuten päivät menevät tosiaan melko lailla sekaisin, koska lapset ovat päivät kotona oli sitten arki tai viikonloppu. Tällä hetkellä odottelen starttirahapäätöstä, sillä aion muuttaa liiketoiminnaksi verstaalla puuhastelun mistä olen aiemmin maininnutkin. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi tässä ehtii hyvin miettiä niin materiaalihankintoja kuin markkinointisuunnitelmiakin.
Eipä tällä kertaa hirveästi muuta kerrottavaa. Kaikki siis hyvin, nyt villasukat jalkaan ja nukkumaan.
-Lotta-
