Onpas taas päässyt vierähtämään pitkä tovi viimeisimmästä kirjoituksesta. Eikä minulla nytkään kyllä olisi juuri asiaa, mutta Lotta jaksaa muistutella tiuhaan että jotain sisältöä pitäisi aikaiseksi saada, joten nyt lie pakko tarttua härkää sarvista. En enää muistanut mitä sitä viimeksi on tullut kirjoitettua joten palasin vanhan tekstin pariin ja huomasin että viimeksi olin maininnut tehneeni puusormuksen verstaalla hermoja tasoitellessani. Siitä se ajatus silloin lähti, ja tässä välissä olemmekin ehtineet laittaa pystyyn verkkokaupan (joka löytyy tästä blogin kyljestä) ja tilausmäärät ovat yllättäneet meidät täysin. Ensimmäisen vihkitilaisuuteen päätyvän sormusparin teko jännitti. Se on kuitenkin päivä jonka muistaa, ja kaiken pitää mennä nappiin.
Mukavasti siis kiirettä pitää, oma yritys kuljettaa minua edelleen entiseen malliin ja päivälle tulee matkoineen melkoisesti pituutta, ja illalla suuntaan yleensä vielä aina verstaalle viimeistelemään Lotan aloittamia sormuksia. Näpertely kuitenkin on aina ollut itselleni keino nollata ajatuksia, joten sitä ei koe työksi vaan ennemminkin rentoutumiskeinona. Äänikirja, kuppi kahvia ja toisinaan sormenleveys hyvää viskiä, niin aika menee kuin siivillä.
Ja jotta ei vahingossakaan tarvitsisi miettiä mitä sitä vapaa-ajallaan tekisi, olemme vihdoin aloittaneet yläkerran remontin, joka toki vielä tässä vaiheessa tarkoittaa sitä, että olemme kantaneet sieltä alas muutaman kuorma-autollisen neljän sukupolven sinne säilömiä tavaroita. Ja koska eihän sitä koskaan tiedä milloin joku tuleva sukupolvi tarvitsee näitä, niin olemme osan tavaroista kantaneet takaisin ylös mutta eri rakennukseen. Kantaneet toki on hieman väärä sana, sillä sinne ei kulje portaita joten tavarat on nosteltu tavalla, joka saa sirkusakrobaatit kalpenemaan kateudesta ja minut pelkäämään oman ja muiden henkien puolesta. Apuna ollut siskoni onneksi ideoi nerokkaan vinssijärjestelmän jossa käytettiin apuna tikkaita ja tukiparruja.
Kun luppoaikaa joskus jää, se käytetään lasten haluamiin harrastuksiin; frisbee-golfiin, sulkapalloon, uimiseen tai shakkiin.
Olen aina ajatellut, että lapsille ei kannata hävitä lautapeleissä tahallaan tai he eivät opi pelaamaan kunnolla tai ennen kaikkea opi arvokasta häviämisen taitoa. Se mitä tehdään, tehdään juuri niin hyvin kuin osataan. Tämä johti sitten siihen, että 9-vuotias neitimme voitti minut kolme kertaa viidestä jätkänshakissa. Hieman noloa. Pakko varmaan ruveta itsekin opettelemaan sitä arvokasta taitoa.
-Jari-
Kuuntelen sateen ropinaa hiljaisessa talossa. Muut vielä nukkuvat. Ropina laantuu vähitellen ja tilaa ottavat lintujen äänet. Yleensä käyttäisin sanaa laulu, mutta nyt lähipuussa on naakkojen pesä, ja he vasta harjoittelevat (meni muuten tovi ennen kuin hoksasin mikä ääni on kyseessä). Viime päiviin ja viikkoihin on mahtunut kaikenlaista, niin että pieni ihminen on ihan ymmällään.
Verkkokauppamme on ollut nyt pari viikkoa auki, ja kiire sen avaamisen osalta on helpottanut ja tilalle tullut kiire valmistaa kaikki ajoissa. Vastapainona hektisyydelle olen löytänyt uusia ”harrastuksia”, villiyrtteilyn mainitakseni. Perheeni on saanut toimia koekaniinina minun kuivatellessa kaappeihin mitä oudompia kasveja (ei hätää, kasvien tunnistus on hallussa! 😄). Marttojen vuohenputkipiiraan ohjetta on tullut testattua useammin, voin lämpimästi suositella!
Pitkän sähkökatkon ansioista kaivoin vanhoja lehtiä kaapista ja aika myös niiden parissa menee äkkiä. Etenkin kaikki remontointiin ja rintamamiestaloihin liittyvät artikkelit luen huolella, sillä aloimme tyhjentämään talossamme ollutta ullakkoa remontin edestä. Niin ihanaa kuin kaikki suunnittelu onkin, valmiin lopputuloksen näkemisestä puhumattakaan, valehtelisin jos väittäisin että olen pelkkää intoa. Eilen pidimme Jarin kanssa ensimmäisen neuvottelun koskien tilanjakoa, ja uskon että näitä neuvotteluja tulemme pitämään tässä remontin aikana vielä lukuisia.
Alkukesään on kuulunut myös auringonottoa, uimista, ja pieni kesäloma. Kesälomareissu tehtiin Turkuun. Noin 20kilometriä ennen Turkua Jari pyysi osoitetta navigaattoriin jolloin huomasin että varaamani hotellin osoite ei ollutkaan Turussa. Paikka olikin 150km vielä rannikolle, Kasnäsiin. Tästä ruotsalaisemmasta ympäristöstä intoutuneena paluumatkalla ladattiin puhelimeen kielten opiskelun sovellus, ja nyt on taas ruotsin alkeet hallussa. Kannatti muuten mennä, ympäristö (ja sviitti missä oltiin) oli huikea! Onni onnettomuudessa, paikka tosin olisi voinut olla vaikka 600km toiseen suuntaan sillä en ollut tarkistanut osoitetta. Voi olla että siinä tapauksessa olisimme ajaneet suoraan kotiin. Tosin silloin paluumatkalla olisi jäänyt kokematta myös Turun linna, missä kävimme. Vajaa kolme tuntia hujahti siellä ihan huomaamatta.
Reissun jälkeen Miska toi tyttöystävänsä meille kylään. Kerroin heille yhden säännön (päihteettömyyden lisäksi tietysti), että en halua vielä mummoksi. Näistä muodollisista keskusteluista toinnuttuaan olivat muuten aika söpöjä syöttäessään toisilleen mansikoita laiturilla. En siis tietenkään stalkannut heitä, vaan pysyttelin visusti sivummalla uimavahtina 😄 Huomasin kuitenkin että tämä konkretisoi sen, että lapset kasvavat. Minun on tietyllä tavalla päästettävä irti, ja luotettava että ne omat valinnat elämässä alkaisi olla järkeviä. Alkuvuosi Miskan osalta on ollut sellaista myllerrystä, että asiat ovat menneet lopulta oikeisiin mittasuhteisiin. Tässä ollaan kasvettu ihmisenä varmasti jokainen, ja ensimmäistä kertaa huomasin nyt pojasta, että hän alkaisi olla nyt valmis kotiin, ja sanoikin sen ääneen. Toivotaan että tämä päivä koettaa pian ja saadaan taas olla kaikki yhdessä.
-Lotta-
Rakkautta & vuoristorataa