Viime kirjoituksesta on päässyt vierähtämään jo melko pitkä tovi, lähes kuukausi. Tuossa ajassa on ehditty sulkea Suomi, tuskailtu kotiopetuksen järjestämisestä muksuille ja osa perheestä on ehtinyt eksyä metsään.
Tällä hetkellä varsin ymmärrettävästi mediat pursuavat korona-uutisia, ja koko kansakunnan katseet seuraavat tilannepäivityksiä. Itse olen varsin luottavainen tarvikkeiden saatavuuteen enkä ole hamstrannut vessapaperia, mutta nämä ylilyönnit olen huomannut kahdella kertaa yritykselle perustarvikkeita ostaessani. Ensimmäisessä kaupassa hyllyt ammottivat tyhjyyttään pois lukien virgin fiber -minipakkaukset joita en ole koskaan aiemmin nähnyt, ja markettiin suunnatessani sain itse tuomitsevia katseita kun ostin työpaikallemme normaalin määrän tarvikkeita. Saatoin kuvitella paheksuvan kuiskuttelun, kun lastasin kahvipaketteja, vessapaperia ynnä muita kassahihnalle.
Lehdistä on saanut lukea joka ikinen päivä huolestuneiden yrittäjien peloista, yt-neuvottelujen käynnistymisistä ja mahdollisista konkursseista. Itse olen melko onnellisessa asemassa, sillä meidän liiketoimintamme ei ole riippuvainen paikan päällä käyvien asiakkaiden määrästä ja pystymme tarvittaessa tekemään työt etänä, mutta henkilökohtaisessa arjessa koronatoimet näkyvät kyllä. Lapset siirtyivät kotiopetukseen, ja Lotta on helisemässä opetuksen toimivuuden kanssa. Auktoriteetti ei tietenkään kotona ole ihan samaa luokkaa kuin koulussa, vaan lapset uskaltavat kiukutella kesken matematiikan tehtävien ja juosta ympyrää kun pitäisi päntätä äikkää. Itse olen pois kotoa työmatkat huomioiden yleensä aikavälillä 07:00-18:00, enkä siis pysty toimimaan opettajan roolissa. Tämä tietysti aiheuttaa kiristystä kotona, jossa on koettu jos minkälaista kriisiä jo ennen pandemiaa. Vanhimman pojan tilanne ei ole ainakaan helpottunut, pikemminkin päin vastoin. Yksityiskohtiin en kuitenkaan viitsi mennä.
Viime viikolla Lotta soitti minulle kesken työpäivän, ja mainitsi että ovat lähdössä kotitalon takaa alkavaan lähimetsään retkelle (se hyvä puoli korvessa asumisessa on, että siellä voi liikkua rauhassa ilman pelkoa naapureihin tai oikeastaan mihinkään muuhun kuin puihin törmäämisestä). Noin tuntia myöhemmin sain taas puhelun, ja tällä kertaa se alkoi sillä että he eivät tiedä missä ovat, karttapalvelut tai netti eivät toimi metsän keskellä, akku loppuu ja paniikki on jo iskenyt. Kirjauduin Lotan tunnuksilla iCloudiin ja katsoin viimeisimmän sijainnin ja yritin parhaani mukaan antaa etänä ohjeita. Itselläni ei ollut pelkoa eikä paniikkia, koska olin kuitenkin lapsuuteni viettänyt noissa metsissä liikkuen ja tiesin, että menivät he mihin suuntaan tahansa, jossain kohtaa tulisi tie vastaan. Tämä tieto ei kuitenkaan rauhoittanut paniikissa olijaa, ja monta kertaa ohjeita antaessani sain luurin korvaan akku loppuu -huudon saattelemana. Noin 20 minuuttia myöhemmin metsäretkeilijät olivat turvallisesti tiellä (olivat onnistuneet kulkemaan pisimmän mahdollisimman matkan vaikeakulkuisimmassa maastossa törmäämättä tiehen loistavien neuvojeni ansiosta), ja tilanne rauhoittui. Lotta ja Otso olivat molemmat olleet oikeasti peloissaan, mutta 8-vuotias tyttömme oli ollut koko seikkailun ajan tyynen rauhallinen. Tuumasi vaan, että: ”No, mähän oon ollu metsäeskarissa.”
Sunnuntaina maalailimme eteistä, ja opimme sen että ennen vanhaan timpurit ovat laittaneet listat niin, etteivät ainakaan omia aikoja tipu: joka toinen naula oli lyöty laipioon ja joka toinen seinään. Tämä siis luonnollisesti johti siihen, että ensimmäiset kaksikymmentä kirosanaa kuultiin jo ennen kuin ensimmäistäkään listaa oli saatu seinästä irti. Koko päivä meni enemmän ja vähemmän hampaita kiristellessä, ja illalla painelin verstaalle purkamaan hermoja ettei lasten tarvitsisi katsoa tai ennen kaikkea kuunnella tuskastelua. Lopputuloksena oli ihan nätti, mutta liian pieni, sormus. Vituiksihan se siis sekin meni. Joskus olisi vaan parempi käpertyä sikiöasentoon ja olla tekemättä mitään.
Sellaista tällä kertaa. Ei hauskoja huomioita, ei ilottelua. Arkea.
-Jari-
