Koulu alkaa meillä klo 9:15. Tätä ennen lapset ovat tehneet olohuoneeseen majan ja kantaneet siihen omat täkit, tyynyt, sohvaan kuuluvat irtopalat, erilliset sohvatyynyt, viltit, kirjahyllyn kirjat ja rakentavat majassa legoja. Niitä pieniä. Olen kuitenkin kertonut että aloitamme koulun aina samaan aikaan, mutta maja voisi jäädä myöhempää leikkiä varten. Ennen kouluuntuloa pitää tietysti pukea ja pestä hampaat.
Pienin lapsista tulee hampaanpesulta suun ympärys täynnä hammastahnaa, ja istuu pöydän ääreen. Toki itselläni on jalassa Jarin kalsarit, joten mikäpä minä olen neuvomaan. Isompi on ollut omalla paikallaan jo tovin, ja piirtelee oman vihkonsa reunaan. Aloitamme aamun kalenterilla, ja lapset saavat riidan aikaiseksi siitä kumpi saa ympyröidä päivämäärän, vaikka olemme sopineet vuorottelevamme. Isompi ympyröi ja pienempi saa koettaa lukea nimipäivät. ”U-s-k-o, Usko!” huudahtaa pienempi ja on ikionnellinen osatessaan lukea nimen. Minun sydän läikähtää, milloin nämä ovat näin isoksi kasvaneet?
Oikeaa sivua kirjasta etsiessäni pienimmäinen on kerennyt pompahtaa paikaltaan jo useasti ja on nyt pöydän alla etsimässä pudonneita koulutarvikkeita. Kissa on tullut siellä vastaan, ja sitä pitää jäädä tietenkin silittämään. Lapset aloittavat lopulta tehtävät ja pienin aloittaa samalla laulamisen. ”Sata salamaa iskee tulta!” Isompi hermostuu kun ei saa työrauhaa. Kun tulee kohta missä isompi tarvitsee apuani, saan aikaiseksi itkuraivarit. En siis itselleni, vaikka välillä mieli tekis. Oon kuulemma tyhmä ope ja koulussa olis mukavampaa. Ja samalla pienempi hermostuu kun en pääse sitä auttamaan, ja lähtee sohvalle (sen mitä siitä majan altanäkyy) tekemään voltteja. Mietin että meno on kuin eläintarhassa.
Ekan välitunnin jälkeen vuorossa on käsitöistä tupsun tekoa. Nyt ei ope tykkää eikä muuten pieninkään. Pienin hakkaa kirjaimellisesti päätään pöytään ja minä saan pilattua tyttäreni tupsun levittämällä hapsut pitkin pöytää. Onneksi on sosiaalinen media mistä voi pyytää apua. Pelkään, että isompi lapsista saa kohtauksen koska tupsu on pilalla, mutta hän tuumaakiin vaan rauhallisesti: ”Voi ei, äiti”, ja alkaa tyynesti tekemään uutta. Ihana suhtautuminen, tästä voisin ottaa mallia. Pieninkin rauhoittuu kun tuumaan että ei tämä oo niin vakavaa, jatketaan seuraavalla kerralla. Hämmästytän itseänikin!
Enkussa harjoitellaan ruokasanastoa ja oma ääntäminen naurattaa meitä kaikkia. Huomaan myös väreihin siirryttäessä että en muista mikä ruskea on englanniksi, jolloin isompi kertoo minulle vastauksen. Tunti oli siis itsellenikin tarpeellinen.
Kellon tullessa 13 meillä loppuu koulu. Tähän on mahtunut opettajien annetut tehtävät, välkkä, ruokatauko ja tunti ulkoilua. Plus ne miljoonat paikaltaan pomppimiset, voltit, kissansilitykset, riidat, pierunaurut ja teroittimen etsimiset.
Ulkoilun aikana istahdan itse hetkeksi kiikkutuoliin, ja nappaan aamun ekan kahvin. Tässä välissä on mun työtauko; sähköpostien lukemista ja uusien kuvioiden suunnittelua.
Olemme alkaneet tehdä puutöitä, ja useimmin verstaalla valmistuu puusormuksia. Olen välillä malttamaton lopputuloksen suhteen, mutta olen opetellut pysähtymään, ja minusta on ollut mukavaa seurata miten jostain pienestä puupalasta voi syntyä loppujen lopuksi ihan jotain muuta kuin mitä se oli alussa ennen työstämistä. Ehkäpä näistä voisi jopa tehdä osan liiketoimintaakin.
Mä oon itsestäni aika ylpeä, ja lapsistani. Hekin ovat varmasti hämmentyneitä tässä tilanteessa. Ja turhautuneita myös. Loppujen lopuksi kuitenkin olen etuoikeutettu saadessani nähdä heidän oppimistaan, ja saan oppia itsestänikin samalla. Kärsivällisyyttä, luovia ratkaisuja, joustavuutta, organisointia. Tää tilanne opettaa elämään hetkessä, ja saan olla perheeni kanssa. Silmiini osuu olohuoneen kaaos, ja hetken epäilen äskeisiä ajatuksiani. Mutta onneksi vain hetken.
-Lotta-
