Viime aikoina ajatukset ovat sattuneista syistä olleet melko synkkiä ja pään päällä leijuva tumma pilvi on alkanut jo tiputella räntää, mutta sen sijaan että narisisin siitä miten pe- siis syvältä asiat ovat, yritän löytää jotain positiivista kerrottavaa. Onhan jokaisella pilvellä reunus vanhan sanonnan mukaan. Joskus on niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu menevän enemmän tai vähemmän pieleen (ja joskus on niitä päiviä jolloin kaikki MENEE pieleen ja sytytät keittiön pirttikaluston tuleen leipää voidellesssi tai katkaiset jalkasi hampaita harjatessa), mutta aina voi lohduttautua sillä että asiat voisivat olla huonomminkin. Ja kyllä kaikesta löytyy jotain positiivista kun hetken aikaa miettii.
Esimerkiksi jos päätän lähteä sittenkin junalla reissuun enkä autolla, ja VR:n ollessa myöhässä hytisen pakkasessa, voin lohduttautua sillä että viime tutkimusten mukaan terveellisen ruskean rasvan osuus kehossa nousee kylmissä olosuhteissa. Tämä taas polttaa sitä huonompaa läskiä kehosta, joten en suinkaan vittuunnu myöhästymisestä ja palelusta vaan iloitsen siitä että säästän silläkin hetkellä kuntosalimaksuista.
Tai tajutessani että lempipaitani ei enää mahdukaan päälle, en moiti itseäni huonon ruokavalion tai liikkumattomuuden vuoksi vaan iloitsen siitä että voin lahjoittaa tarpeettoman paidan hyväntekeväisyyteen.
Peilikirkkaalla jäällä kevyessä nelipyöräluisussa miehekkäästi pikkutytön tavoin kirkuessa voi iloita siitä, että hiekoittajilla riittää töitä. Ilmeisen paljon, koska eivät ehdi aina juuri sille tienpätkälle jota yleisimmin ajelen.
Pommiin nukkuessa positiivisena puolena huomaa sen, kuinka tehokas sitä halutessaan onkaan. Vain yhdeksässä minuutissa ennättää käydä suihkussa, valmistaa kapselikeittimellä kupillisen kahvia, unohtaa kahvikupin keittiöön juomatta pisaraakaan, pukeutua, kiroilla kenkien löytymättömyyttä sekä Webaston unohtamista ja selviytyä auton rattiin.
Kehnon talven manaamisen sijaan voi olla kiitollinen siitä että toimii yrittäjänä aivan muulla alalla kuin moottorikelkkojen myyjänä tai laskettelukeskuksen omistajana.
Murtaessa varpaan mattoa suoristaessa (true story) voi olla tyytyväinen siitä että niitä jää jäljelle vielä yhdeksän ehjää.
Jättäessä oman päänsä auton oven väliin (tositarina tämäkin, mutta siitä on jo hetki aikaa. Ja kyllä, kelle tahansa voi käydä niin että unohtaa ottaa päänsä oven välistä sitä sulkiessa) voi iloita siitä että se oli yläpää.
-Jari-
Istun hiljaisessa talossa ja katson ulos. Olen viime päivinä lukenut Noora Lintukankaan Selviytymisopas elämän kriiseihin -kirjan, ja lukemisen jälkeen olen selannut sitä vielä useaan otteeseen. Olen pysähtynyt asioiden äärelle ja hyväksynyt että tilanne missä olemme ei muutu sillä että rimpuilen, vaan kirjan oppien mukaan haluan sukeltaa kriisiin hiljaa hymyillen.
En halua kulkea silmät ummessa ja olla huomaamatta aurinkoa joka on viime päivinä paistanut useaan otteeseen ja värjännyt timantteja niihin kohtiin missä on vielä lunta.
Olen kulkenut lasten kanssa luonnossa, ja jos kulkisin katsomatta ympärilleni en olisi huomannut sitä miten lapset keksivät kaatuneesta puusta tehdä trampoliinin, tai tietävät kertoa miten iso kivenlohkare on jääkaudella tullut kyseiseen paikkaan. Tai olisinko huomannut pienempien hymyä kun äiti malttaa juoda hiekkakahvit ja syödä jäätyneen lehtikeksin?
Jos en kuuntelisi mitä minulle kerrotaan, minulta olisi jäänyt ymmärtämättä se miten paljon Jari minua tässä tilanteessa tukee, kertomalla että tämä ei ole minun syytäni.
Jos en olisi tässäkin tilanteessa sydän avoinna, en olisi halannut metsässä puita huomatakseni että en ole kadottanut lapsenmieltäni, tai kertonut avoimesti menneisyydestäni poikaani hoitavalle työntekijälle.
Olen ymmärtänyt että onnellisuuden tae on valittamisen lopettaminen. Sen sijaan että etsisin paikkaani, haluan löytää itseni.
Parasta mitä minulle on tapahtunut, on ollut pysähtyminen tähän hetkeen. Elämme keskellä kriisiä, mutta sen sijaan että itkisin kurjuutta, haluan kysyä mitä minä voin tästä oppia?
-Lotta-
