Viime viikot ovat olleet kuin jonkun toisen elämästä. Tavaroiden pakkaaminen, kantaminen, purkaminen, siivoaminen ja kaikki muu on tullut suoritettua melko robottimaisesti, ajatusten ollessa aivan muualla kuin kulloinkin käsillä olevassa tehtävässä.
Toissa viikon perjantaina keskellä muuttotouhuja vanhin poikamme karkasi nukahdettuamme. Aamulla hoksattuamme pojan olevan kateissa tunteet vaihtelivat epäuskosta sydäntä puristavaan ahdistukseen. Vastaavista tapauksista lukiessa aina hetkeksi pysähtyy, mutta ei tällaista koskaan kyllä ole osannut omalle kohdalleen kuvitella.
Yritimme tavoittaa poikaa parin tunnin ajan käyden hänen kavereitaan ja kavereiden vanhempia läpi, ja hetki hetkeltä huoli vain kasvoi.
Päätimme soittaa poliisille tietäen seuraukset, mutta millään muulla ei ollut väliä kuin lapsen hengissä löytymisellä. Tieto tietysti kulkee myös lastensuojeluun, ja sieltä soittikin sosiaalipäivystäjä melko pian ilmoittamisemme jälkeen.
Kerroin päivystäjälle samat asiat kuin poliisillekin, eli sen että tällainen ei ole ollenkaan pojan tyylistä, tuntomerkit ja taustatiedot. Oli pakko olla romahtamatta ja yrittää pysyä rauhallisena ja asiallisena, vaikka olisi tehnyt mieli vaan rojahtaa matolle itkemään.
Soitin äidilleni joka saapui sadan kilometrin päästä katsomaan pienempiä lapsia että me pääsimme etsimään kaupungilta. Kiersimme tuntikausia kaupunkia ympäri, tuloksetta. Välillä kannoimme ”levätäksemme” yhden autollisen muuttotavaroita, ja palasimme jälleen kaupungille.
Jaoin ilmoituksen kadonneesta myös sosiaaliseen mediaan, ja jaon määrä ilahdutti ja hämmästytti minua. Saimme yhden silminnäkijäsoiton ja tarkkojen kuvauksien jälkeen olimme varmoja sen olevan meidän poikamme. Tieto helpotti, sillä vaikka kuvauksen antaja kertoikin pojan olleen huonossa kunnossa ja vielä huonommassa seurassa, olipahan ainakin hengissä.
Illalla kiersimme vielä kaikki nuorten suosimat paikat uudelleen ja taas uudelleen, ja juuri sillä hetkellä kun olimme päättäneet lähteä kotiin, huomasimme että poika käveli edessämme olevaan kauppaan noin kahdenkymmenen nuoren joukossa, joista suurin osa oli selkeästi päihtyneitä. Nappasimme pojan kiinni, ja onneksi hän lähti ilman vastarintaa mukaamme. Tämä nuorisojoukko ilkkui perässämme koko matkan, ei meille vaan pojalle joka oli jäänyt kiinni. Kuka tarvitsee vihollisia jos on sellaisia kavereita kuin meidän teinillämme?
Huoli purkautui hetkellisesti myös suuttumuksena, mutta ihanaa että löytyi! Vasta tässä vaiheessa pystyin itkemään.
Otimme yhteyttä sosiaaliviranomaisiin, ja yhdessä heidän kanssaan päädyimme kiireelliseen sijoitukseen, eli siihen että poika pääsee hetkeksi rauhoittumaan ja ennen kaikkea tiukan valvonnan alle, ettei päädy karkaamaan uudestaan.
Missä on menty vikaan? Mitä olen tehnyt väärin, olisiko pitänyt osata kuunnella lastani enemmän, kysyä enemmän asioita, viettää enemmän aikaa hänen kanssaan? Olenko ollut liian tiukka, vai olisiko pitänyt olla kovempi kuri? Muutimme siis pojan aikaisempien hölmöilyjen jälkeen maalle eristääksemme hänet huonosta seurasta, ja poika vaikutti jo paljon vapautuneemmalta ja rennommalta.
Olemme olleet aina tarkkoja kotiintuloajoista ja kännykän käytöstä, ja perhearki ollut niin normaalia kuin se voi useamman henkilön perheessä olla. Meillä ei ole käyttäydytty väkivaltaisesti, käytetty alkoholia tai riidelty jatkuvasti. Ja silloin kun on riidelty, on myös näytetty se että sen jälkeen sovitaan. Lapset ovat päässeet harrastamaan, heillä on aina kunnollista ruokaa riittävästi sekä puhtaat ja ehjät vaatteet, heidän kanssaan leikitään ja muutenkin voisi sanoa että heillä on kaikki hyvin eikä mitään puutu. Aina lapsen karkaaminen tulee varmasti järkytyksenä, mutta tämä tuli myös täysin yllätyksenä.
Nyt selvitellään asioita. En oikein itsekään tiedä mitä tapahtuu. Viranomaisten puolelta on asioihin suhtauduttu hyvin, ja minua on kuunneltu. Uskon että poika saa tarvitsemaansa apua ja pääsee kotiin. Viimeisimmät puhelut ainakin luovat uskoa siihen, sillä pitkästä aikaa meillä on ollut hyviä keskusteluita ja hän avasi myös karkaamiseen johtaneita syitä. Aikataulut selviävät vasta reilun viikon päästä, mutta toivottavasti pian.
Meillä on jo kova ikävä.
-Lotta-