Joulu meni ja vuosi vaihtui, ja välipäivien aikaan tehtiin varsin yllättäen varsin suuria päätöksiä sekä hankintoja.
Olemme asuneet aivan mahtavassa 120-neliöisessä kerrostaloasunnossa keskellä Kuopiota kesäkuusta alkaen, ja tarkoitus oli viettää samassa asunnossa vielä useampi vuosi. Asunnosta oli lyhyt kävelymatka jokaisen muksun kouluun, miljöö oli kaunis, leikkipuisto lähellä, lyhyt työmatka jonka pystyi taittamaan jalan ja neljäsataakolme muuta positiivista seikkaa.
Välipäivien aikaan kuitenkin teimme päätöksen muuttaa keskelle metsää vanhaan rintamamiestaloon.
Emme kuitenkaan tehneet tuota päätöstä siksi, että pääsisimme nauttimaan työmatkoilla äänikirjoista kaksi tuntia pidempään per päivä, vaan pääasiassa siksi että vanhin lapsistamme täytyy saada huonosta kaveripiiristä ja sen vaikutuksista eroon.
Toivottavasti vanhimmainen osaa aikuistuttuaan arvostaa tätä päätöstä, mutta oletettavasti ainakin seuraava vuosi menee kuunnellessa suoraa huutoa siitä miten me ehdoin tahdoin tahdomme pilata kaikkien elämän.
Ostimme kyseisen rintamamiestalon (isovanhempieni jäljiltä tyhjäksi jäänyt) jo reilu vuosi sitten ja ajatuksena on koko ajan ollut se, että remontoimme siitä pikkuhiljaa unelmatalon jossa voimme viettää enemmän aikaa maaseudun rauhassa. Nyt siis vain aikataulu hieman nopeutuu.
Kylällä jonne muutamme on noin 45 asukasta, joten luotamme siihen että juniori välttyy ainakin enimmiltä houkutuksilta eikä ajaudu ihan niin pahoille teille kuin mitä kaupungissa asuessamme.
Olen itse kasvanut viereisessä talossa aikana jolloin ei vielä ollut internettiä (okei, oli kyllä ollut jo pitkään mutta ei meidän kylällämme) ja silloinkin siellä sai ajan kulumaan. Tietysti viikarit keksivät pölhöyksiä myös korvessa, joten opettelimme teini-ikäisinä naapurin pojan kanssa tekemään kiljua ja räjäyttelemään asioita, mutta nämä asiat omalta osaltaan saivat meidät perehtymään kemiaan ja fysiikkaan, joten pidän niitä fiksumpina kuin nykynuorten suosimia paheita jotka saavat ihmiset lähinnä hihittelemään ja syömään liikaa minikorvapuusteja.
Nuoruuden viettämisessä maalla oli myös paljon muita hyviä puolia. Fyysinen kunto esimerkiksi oli huippuluokkaa, kun pääsi nostelemaan lähes itsensä kokoisia kivenmurikoita pellolta (ei, ne eivät lopu koskaan. Routa nostaa joka kevät kaksi kiveä enemmän kuin mitä edellisenä vuonna olet kerännyt), talvella lunta satoi AINA juuri sen jälkeen kun oli kolannut edelliset pihalta, herukkapenkkien väleistä ruohoa leikatessa pääsi työntämään leikkuria 11 kilometriä per kerta (yleensä ne ajettiin päältäajettavalla leikkurilla mutta joskus se vaan oli rikki. Kun tulen kertomaan näitä tarinoita joskus lastenlapsille, luultavasti unohdan mainita koko päältäajettavan leikkurin ja lisään tarinaan sen että leikkuria työnnettiin koko ajan ylämäkeen) ja jos teininä tahtoi livahtaa jonkun tytön luokse, piti sitkuttaa polkupyörällä 31 kilometriä kirkonkylälle ja saman verran tietysti takaisin.
Ex tempore -hankintana kävimme vaihtamassa myös auton vuoden viimeisenä päivänä. Teiden ylläpito ei ole ihan parasta luokkaa maalla, joten mieluummin ajelen kapeilla, mutkaisilla luistinradoilla nelivetoisella Audilla kuin yli kolmannesmiljoonan ajetulla Touranin raadolla. Onpahan taas hieman lisää syitä herätä aamuisin töihin kun lunastelee sitä pois pankilta.
Muutossa on siis paljon hyviä ja paljon elämää hankaloittavia puolia, mutta jatkossa niitä on miellyttävää punnita täydellisessä hiljaisuudessa tähtitaivasta ihastellen kuumasta paljusta käsin
-Jari-
Vuosi 2019 oli melkoinen. Siihen mahtui monenlaisia tunteita, ilosta pettymykseen. Kesäkuussa aloitin kivat työt yrittäjyyden ohella ja muutimme unelmien kerrostaloasuntoon, elokuussa jännättiin lasten kanssa uuden koulun aloitusta, syyskuussa vietettiin häitä, ja nyt ollaan taas uuden äärellä.
Nyt pysähdyn ja hengitän. Ajatukset vaeltavat viime päivien päätökseen muuttaa kaupungista maalle. Pelottaa ihan hurjana.
Se joka on ollut oma pelastukseni syntyessään, on nyt vauhdittanut päätöstä muuttaa kaupungista. Murrosiän tuomat haasteet ovat pahentuneet ja ainoana vaihtoehtona on maalle muuttaminen jotta kytkökset vääränlaisiin piireihin saadaan loppumaan. Luoja tietää tehdäänkö oikein.
Odotan siis tätä vuotta hieman kauhunsekaisin tunnelmin. En ole ikinä kokenut itseäni ihmiseksi joka viihtyy maalla asuen, vaan tarvitsen ihan vaikka tiedon siitä että halutessani pääsen ihmisten ilmoille. Siksi ymmärränkin myös lapseni tuskaa tästä päätöksestä, eikä hänen ole helppoa ymmärtää tässä hetkessä sitä että teemme tämän rakkaudesta häneen. Äitini sanoikin viisaasti aikoinaan, että: ”Kyllä sinä sitten tiedät miltä tämä tuntuu kun sinulla on omia lapsia”. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Pelkään sitä että mennään ojasta allikkoon, mutta toisaalta taas syvällä sisimmässäni tiedän että tehdään oikein. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi sitä jos lapselleni sattuisi jotakin peruuttamatonta enkä olisi tehnyt kaikkea voitavaani.
Viime päivien remonttisuunnitelmat saavat hieman vauhtia tästä päätöksestä, ja pienet odottavat muuttoa innolla. Rakastan maalla sitä että siellä on oikeasti hiljaista ja talvella yöllä pimeää, eikä katuvalojen loiste häiritse. Pakkasella nähdään tähtiä, ja juodakseen kylmää vettä ei tarvitse valuttaa turhaan sillä vesi tulee suoraan lähteestä.
Uskon että kaikki järjestyy. Ja jos ei olisi uskoa, mitä silloin olisi jäljellä?
Silloin kun lapset ovat lähellä, Jari ottaa kainaloon ja kuiskaa että kaikki järjestyy, tiedän sen itsekin. Olkoon tämä hetki uuden seikkailun alku.
-Lotta-
